maanantai 4. maaliskuuta 2013

How i see lolita in my life

Who ever made this, thank you.
 
Kaverini teki blogiinsa hyvän postauksen lifestyle -lolitasta, johon pyysi minun näkemystäni lolitasta omassa elämässäni. Itsehän lasken itseni lifestyleriksi harrastuksen muututtua niin aikaa vieväksi ja jokapäiväiseksi ja sen vallattua paikkansa muilta kiinnostuksenkohteilta. Sillä on muutenkin ollut suuri vaikutus persoonaani, itseni kehittämiseen ja ylipäätään elämänasenteeseeni. Tässä koko kirjoitettu kommenttini vielä kokonaisuudessaan:

Noniin tässä vähän mietteitä. Ensinnäkin lolita on tosiaan antanut mulle ihan hirveästi, enemmän kuin mikään muu harrastus. En tiedä olisinko edes välttämättä hengissä ilman sitä. Tai no ehkä olisin, mutta en välttämättä yhtä hyvässä kunnossa. Yhdessä vaiheessa se oli oikeastaan ainoa asia, mistä olin kiinnostunut ja mikä sai jatkamaan eteenpäin kun en missään nähnyt mitään elämisen arvoista ja etsin vielä elämän filosofioitani ja näkemystäni elämään ja kuolemaan. Ajattelin että mussa ei ole mitään potentiaalia hyväksi kansalaiseksi ja tarkoitukselliseksi ihmiseksi, mutta näilläkin masennuksen hetkillä keskityin suorittamaan (ankara persoonallisuus, suorita tai missään ei ole mitään järkeä) lolitaa. Ja kun siinä onnistuin, saaden aikaan kivan asun, josta sain hyvää palautetta, tunsin itseni edes hivenen paremmaksi ja ainakin sen hetken onnelliseksi. Tietysti rakastin vetäistä nämä rytkyt päälle muutenkin kuin vain kommenttien takia, näin itseni lolitana ja lolitana tunsin itseni. Siitä muotoutui jo harrastuksen alkuaikoina vuonna 2008 suuri osa persoonaani, vaikka en vielä silloin siihen arkena pukeutunutkaan. Kuitenkin ajattelin, uneksin ja piirsin itseni lolitaksi. Se oli se mitä minä olin.
Lopulta sain myös aivan mahtavia kavereita sen kautta, joiden kanssa on jaettu monet surut ja ilot ja vaihdettu tukea aina vuorotellen. Kaveripiiristäni suurin osa muodostui lolita-harrastajista ja tämä pätee edelleen. Rakastan lolitan toteuttamista (tai edelleen minulle suorittamista) kavereiden kanssa: näytösten valmistelua, uusien asujen luontia, teen juontia Ouncessa joka kerta kun menen Helsinkiin. Vaikka nautin siitä ihan yksinäni kotonakin. Vaikken menisi mihinkään kauppaa kauemmas, pyrin pukeutumaan lolitaan tai ainakin käyttämään lolitavaatteita muiden vaatteiden kanssa luoden vähän casualimpia kokonaisuuksia. Kun pakosta joudun pukeutumaan tavallisiin vaatteisiin, en edes tunnista itseäni enkä erityisemmin pidä itsestäni. En voi tavallisissa vaatteissa keskittyä ollenkaan itseeni, vaan minun on pakko tehdä jotakin niin tärkeää, kuten töitä, etten sukeltaisi itsevihaan. Sen sijaan lolitoissa olen itsevarma ja tyytyväinen itseeni ja saatan jopa jumittua katsomaan itseäni peilistä moniksi minuuteiksi ajatellen että olen jo aika hyvä tässä hommassa ja näytän kauniilta ja juuri sellaiselta kuin haluan.
Tosin on se vähän ottanutkin. Aikaahan tähän menee, käytän varmaan vuorokaudesta kaksi komasosaa lolitaan. Istun netissä selailemassa yhteisöjä, kuvia, kauppoja, toisten asuja ja pelaan lolitamaisia pikkupelejä sekä kirjoitan blogia ja luen muiden lolitablogeja. Offlinekin ajattelen lolitaa koko ajan (toiset ajattelevat seksiä, minä ajattelen sen ajan lolitaa) ja prosessoin mielessäni uusia asukokonaisuuksia ja haaveilen uusista mekoista ja suunnittelen rahankäyttöä seuraavia ostoksia varten. Eipä siinä juurikaan muuta sitten pyöritetä päässä. Lisäksi tahtoisin kyllä netissäkin tehdä sitä ja tätä enemmän, mutta jään useasti vain selaamaan nettikauppoja lolitan merkeissä. Näin ollen jotkut orastavat kiinnostuksen aiheet jäävät syrjään. Ehkä se on hyväkin, ei tulisi mitään jos mulla olisi enemmänkin rahaa vieviä harrastuksia.


Lolita on ehkä minulle jo hivenen sairaalloinen pakkomielle, kuten tekstistä varmaan näkyy. Roikuin siinä jossakin vaiheessa lähes henkeni edestä, se oli minulle eskapismiä omasta päänsisäisestä taistelukentästä. Edelleen se niinkin materialistisena asiana määrittää persoonaani ja itsetuntoani. Surullista ja synkkää, mutta ainakin olen onnellinen, joten mitä siitä sitten.


ENG

My friend made a great post about lolita as a lifestyle and asked me to comment about it. I send her a long comment in Finnish, posted above, but here's her cut down translation of one part of it (i won't even try to translate it myself as i suck at it):

"Lolita has been a life-saver for me, the one constant that's kept me going over the years, when things have seemed impossibly dark. It's a huge part of my persona.  I've got such great friends through this style, and most of my friends are - and have been - Lolitas. I think I don't really do Lolita, but rather perform it in the strictest sense. I try and wear it as often as humanly possible, because I don't feel at home in regular clothing. Lolita makes me confident and it makes me feel beautiful and accomplished. Then again it has demanded some sacrifices, such as time, it's an all-consuming thing."

Lolita might be already an unhealthy obsession for me as it determines so much about me. At one point i hold on to it as i was dying and now i don't feel confident at all without wearing it. But at least i'm happy thanks to it so what ever.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti